Oma, yhteinen vai yhdistelmä: mikä puolisoiden sukunimeksi?

Sukunimikäytännöt ovat muuttuneet vuosikymmenten mittaan lakien vaihtuessa. Nykyinen laki sallii paljon edellistä enemmän pelivaraa, mutta edelleen lähes kolme neljäsosaa uusista aviopareista ottaa miehen nimen yhteiseksi nimekseen.

Nykyinen, vuonna 1986 voimaan tullut sukunimilaki toi tasa-arvon sukunimen valintaan. Sen mukaan aviopuolisot voivat säilyttää omat sukunimensä tai ottaa jommankumman nimen yhteiseksi nimekseen, jolloin nimeä vaihtava voi ottaa käyttöön myös yhdysnimen.

Ensimmäisen sukunimilain mukaan aviovaimolla oli oikeus miehensä sukunimeen, mutta pakollista sen ottaminen ei ollut. Vasta vuonna 1929 säädetty avioliittolaki määräsi naisen käyttämään aviomiehensä sukunimeä, johon sai halutessaan yhdistää oman sukunimensä. Esimerkiksi jos Maija Tamminen avioitui Matti Koivusen kanssa, hän saattoi ottaa sukunimekseen Koivunen tai Tamminen-Koivunen.

Nykyään Maija Tammisen ja Matti Koivusen avioituessa pariskunta voi valita nimensä jo useasta vaihtoehdosta: Maija ja Matti Tamminen, Maija ja Matti Koivunen, Maija Tamminen-Koivunen ja Matti Koivunen tai Maija Tamminen ja Matti Koivunen-Tamminen.

Vaikka uusi sukunimilaki on ollut voimassa jo lähes kolme vuosikymmentä, käytännöt ovat muuttuneet melko hitaasti. Kun vuonna 1986 puolisoista 92 % otti miehen sukunimen yhteiseksi nimekseen, vuonna 1998 luku oli 83 % ja 2012 edelleen melkein 73 %.

Omat nimensä säilyttäneiden osuus on samana aikaan kasvanut: vuonna 1986 se oli 7,5 %, 1998 jo 16 % ja 2012 lähes 26 %. Naisen sukunimen yhteiseksi nimeksi ottaneiden määrä on sen sijaan pysynyt vähäisenä: vuonna 2012 se oli edelleen selvästi alle 2 %. Kaksoisnimen ottaneiden osuus on pysytellyt koko ajan tasaisena (naisista noin 6–7 %, miehistä vain 0,1 %).